Kansalliset symbolit

Inkerin vaakuna

Inkerin vaakunan on määritellyt heraldikko Kari K. Laurla teoksessa Inkerin vaakuna ja lippu (1989). Alhaalla vasemmalla oleva vaakuna perustuu hänen piirrokseensa. Kultakentällä on punainen, reunasta reunaan ulottuva sakaraharjainen vastapalkkinen muuri, jonka päällikkeenä aaltokoroinen palkki. Kruununa vaakunassa on herttuakunnan kruunu.

Vaakunan historia ulottuu lähes 400 vuoden taakse. Vallattuaan Iivananlinnan ja Narvan venäläisiltä 25-vuotisen sodan aikana (1570–95) ruotsalaiset antoivat kaupungeille vaakunat. Iivananlinnan vaakunassa oli hopeinen, Narvajokea kuvaava aaltopalkki, jonka molemmin puolin oli punaiset muurit, jotka symboloivat sen molemmilla rannoilla olevia linnoituksia. Vaakunan pohja oli sininen ja vasemmassa ylänurkassa oli keltainen risti kuvaamassa kristinuskon läntistä kirkkokuntaa.

1600-luvulla, kun Inkerinmaa kuului Ruotsin valtakuntaan, Iivananlinnan vaakunasta tuli koko Inkerin symboli. Alemman muurin päällä oli usein kolme tykinkuulaa tai aukkoa, kuten vasemmalla olevassa vaakunassa, mutta myöhemmin ne hävisivät. 1600-luvun lopulle tultaessa vaakunan kruununa käytettiin herttuakunnan kruunua, mikä merkitsi sitä, että Inkerinmaa käsitettiin vanhemmaksi maakunnaksi. Samoihin aikoihin värit muuttuivat nykyisiksi: muurit jäivät punaisiksi, mutta virrasta tuli sininen ja kilvestä kultainen.

Venäjän vallan aikana Inkeri ei muodostanut omaa hallinnollista aluettaan, joten sillä ei ollut virallista symboliakaan. Tosin kansallisen heräämisen aikana vanhasta vaakunasta tuli inkeriläisten tunnus. Kun Venäjä ajautui sisällissotaan lokakuun vallankumouksen jälkeen, vastavallankumouksellisten puolella taisteleva Länsi-Inkerin rykmentti otti tunnuksekseen kelta-puna-sinisen ristilipun. Sen värit olivat peräisin Inkerin vaakunasta, ja lipusta tuli nopeasti kaikkien inkeriläisten hyväksymä kansallistunnus. Itsenäiseksi julistautunut Pohjois-Inkeri otti käyttöön kansalliset tunnukset, jotka taiteilija E.J. Haapakoski suunnitteli. Hän käytti niiden pohjana Inkerin vaakunaa, ja näitä uusia, geometrisen kulmikkaita vaakunoita käytettiin Pohjois-Inkerin postimerkeissä ja kunniamerkeissä.

Inkerin vaakuna klassisesssa muodossaan (Kari K. Laurlan mukaan). Lataa vaakuna pdf-tiedostona tästä tai suuri-kokoisena jpg-tiedostona tästä.

Suomen entisten lääninvaakunoiden mallin mukaan tehty Inkerin vaakuna.

Inkerin lippu

Inkerin lippu on skandinaavinen ristilippu, jonka krominkeltaisella pohjalla on sinooperinpunainen risti ja sen päällä kapeampi koboltinsininen päällike. Lipun pituus on 18 (5 + ½ + 2 + ½ + 10) ja korkeus 11 (4 + ½ + 2 + ½ + 4) (ks. kaavio alla).

Lipun värit on otettu historiallisesta Inkerinmaan vaakunasta. Lipun värejä on perusteltu myös niin, että sen sininen risti muistuttaa inkeriläisten suomalaisuudesta mutta on samalla Nevajoen ja sinisen taivaan symboli. Keltainen taas kuvaa Inkerinmaan viljavia peltoja ja punainen Pietarin muureja. Lipun värit ovat Pantone-värijärjestelmän mukaan keltainen 109, 116 tai 123, punainen 179 tai 485 sekä sininen 286, 293 tai 300. Viron inkerinsuomalaisten liitto käyttää väriyhdistelmää keltainen 123, punainen 485 ja sininen 285, joka on sama kuin Viron lipun sininen.

Inkerin lippu on suunnilleen yhtä vanha kuin Suomenkin lippu. Sen suunnitteli kapteeni E. J. Haapakoski Inkerin rykmentille heimosotien aikana. Lippu vihittiin 8.12.1919 Kirjasalossa, Pohjois-Inkerissä, joka oli viimeinen kylä, joka alistui neuvostovallalle. Tarton rauhan jälkeen Pohjois-Inkerin pataljoona joutui poistumaan Kirjasalosta: lippu laskettiin jäähyväiskatselmuksessa 5.12.1920. Joukot marssivat Suomen rajan yli suruharsoon verhotun lipun jäljessä. Alkuperäinen lippu kulki monipolvisen tien Suomesta Ruotsiin, kunnes se lopulta päätyi 1999 Helsinkiin Sotamuseoon.

Inkerin kansalliset tunnukset jäivät käytännössä Suomessa toimivien inkeriläisjärjestöjen käyttöön. 1922 perustettiin Inkerin Liitto ja 1934 Inkeriläisten Yhdistys, joista vain jälkimmäinen sai jatkaa toimintaansa jatkosodan päätyttyä 1944. Jatkosodan lopulla Suomen armeijassa palvelleista inkeriläisistä koostuva Erillinen pataljoona 6 käytti lippunaan Inkerin lippua. Sodan jälkeen Ruotsiin emigroituneet inkerinsuomalaiset käyttivät lippua vapaasti niin kotoninsa lipputangossa kuin kesäjuhlissakin. Suomessa Inkerin lipulla ulkoliputtaminen oli sodan jälkeen kielletty käytännössä 1980-luvulle saakka.

Inkerin lipun mittasuhteet

Kun inkerinsuomalaiset järjestäytyivät neuvostoajan lopulla, järjestöt vihkivät myös Inkerin lipun käyttöönsä. Ensimmäisenä lippu vihittiin Tartossa Pietarin kirkossa 18.12.1988. Tallinnan inkerinsuomalaiset vihkivät lippunsa 26.2.1989. Inkerinmaalla Inkerin oma lippu vihittiin toukokuussa 1989.

Inkerin lipun vihki Tarton Pietarin kirkossa 18.12.1988 kirkkoherra Voldemar Ilja.

Tallinnassa Inkerin lippu vihittiin Tuomiokirkossa 26.2.1989. Lippua pitelee Viron inkerinsuomalaisten liiton ensimmäinen puheenjohtaja Rudolf Pakki.

Inkerin kansalliskukka

Inkerin kansalliskukaksi valittiin 1996 keto-orvokki (Viola tricolor).

Kukan värit kertovat inkerinsuomalaisten monipuolisesta elämästä, ja tietysti ne ovat myös lipun värit, sininen ja keltainen. Kukan sitkeys ja vaatimattomuus kuvastaa omalla tavallaan inkeriläisyyttä.

Keto-orvokkia on käytetty myös rohtona erilaisia ihovaivoja vastaan. Sillä on hoidettu mm. maitorupea, aknea, syyhyä ja vaikeasti paranevia haavoja. Salisyylijohdannaiset vaikuttavat tulehduksia poistavasti sekä kuumetta alentavasti. Lisäksi kukan terälehdillä on värjätty lankoja siniseksi.

Inkerin kansallislaulu - Nouse, Inkeri!

Inkeriläinen musiikkimies Mooses Putro (1849–1919) osallistui 1896 virolaisten laulujuhlille Tallinnassa. Hän toi ajatuksen vastaavien juhlien järjestämisestä myös Inkerissä, ja niin 1899 pidettiinkin ensimmäisen yleisinkeriläiset laulujuhlat Skuoritsan Puutostissa. Hänen kuuluisin sävellyksensä on inkeriläisten kansallislaulu "Nouse, Inkeri", jonka sanoitus on myös Putron kirjoittama. Nouse, Inkeri ensiesitettiin Kolppanan seminaarin 25-vuotisjuhlissa 1888. Ajan myötä se sai kansallislaulun aseman. Venäjän sensuurin vuoksi se julkaistiin kuitenkin nimellä "Nouse, kansani".

Laulun toisen säkeistön on kirjoittanut myöhemmin opettaja Paavo Räikkönen. Laulua on laulettu lähes kaikissa inkerinsuomalaisten juhlatilaisuuksissa, vaikka neuvostoaikana se pääsi vaipumaan kokonaan unholaan. Mooses Putro itse katosi Venäjän sisällissodan levottomana aikana. Oletetaan, että hänet murhattiin 24.11.1919.